Sumun hälveneminen

Tiedättekö sen tunteen, kun elämä on vähän off the rails? Ehkä vähän turhan (lue: liian) voimakas ilmaisu, mutta jotenkin tuntuu ettei asiat oo hyvin, vaikka asiat on kaikinpuolin hyvin. On jotenkin sellainen vähän poissaoleva olo. Pienetkin asiat häiritsee normaalia enemmän. Ei oikein jaksaisi edes puhua ihmisille. Voi vaikuttaa toisten silmissä jopa vähän epäkohteliaalta. Huomaa sosiaalisissa tilanteissa ettei ole ihan oma itsensä. Oma olemus ja käytös häiritsee jopa itseä.  Sekalaiset ja sekavat unet täyttävät yöt. Aamulla valitut vaatteet ärsyttää jo ennen lounasta. Treenikään ei innosta.

Sitten yhtäkkiä havahtuu ja huomaa, että näkeekin maailman taas vähän kirkkaammin. Tilanne normalisoituu (ainakin hetkeksi), vaikka olosuhteissa ei ole mitään muuttunut radikaalisti. Tai ehkä sittenkin on.

Valmentaja heitti viikko sitten, että pidettäisiinkö muutaman viikon "low-impact & ylensyönti" -jakso ja lepuutella varvajuoksusta rasittunutta jalkaa. Idea tuntui kaikin puolin hyvältä. Voisin jatkaa hyvin alkanutta dieettiä, parannella jalkaa ja hakea uutta treenimotivaatiota. En kuitenkaan arvannut, että pilates, kävely, kevyt pyörälenkki syysauringossa ja Fressin mindfulness -tunti (!minä! mindfulness tunnilla!) aukaisevat jo reilussa viikossa mielen sopukoihin hiipineitä solmuja. Ilmoittauduin eilen jopa kahvakuula-tunnille, joka alkaa pe klo. 7:00! Siis hei! Ihminen, joka vihaa aamu-urheilua!

Valmentajalle kuuluu kyllä iso kiitos oikein ajoitetusta treenien kevennyksestä. Mieletön ajatustenlukutaito, sillä tämä oli kyllä juuri sitä mitä tähän väliin kaipasin. Vaikken sitä itse tiennytkään :). Nyt on puolet kevennetystä jaksosta takana ja pikkuhiljaa alkaa kutkutella paluu normaaliin treenirytmiin. Enemmän odotan kuitenkin perjantaiaamun kahvakuulaa ja sunnuntaina häämöttävää pitkää pyörälenkkiä uudella fillarilla. Ylensyönti (lue: se oikea ruokarytmi ja -määrä) kyllä välillä ahdistaa, mutta olen tehnyt parhaani olla vähentämättä syömisiä vaikka treeneissä hetkeksi kevennetäänkin.

Tästä on hyvä lähteä uuteen nousuun!

Jotain motivaatioista ja tavoitteista

Meillä oli valkun kanssa face-to-face tapaaminen kuukausi sitten, jonka jälkeen sähköpostiin kilahti seuraava viesti:

"Kiitos vielä tämänpäiväisestä! Olispa kaikilla asiakkailla yhtä paljon motivaatiota kuin teikäläisellä - myy yks pullollinen...? :)"

Viesti sai minut miettimään, että mistä se treenimotivaatio oikeastaan kumpuaa? Mikä on se "driving force"? Tai ei varmaan voi edes puhua mistään ajavasta voimasta, koska en ole tämän kevään aikana tehnyt yhtään treeniä väkipakolla. No okei, muutaman kerran on raskaan työpäivän päätteeksi ollut vähän plaah-fiilis, mutta niin se innostus ja voima on sitten salilla löytynyt. Mutta se motivaatio. Muotoilin valkulle seuraavan vastauksen ja mitä useammin olen listaa katsonut, sitä oikeammalta se tuntuu. Ja ehkä yllättävää kyllä, asioiden lisäksi myös niiden järjestys.

On helppo olla motivoitunut, kun

1. on aikaa treenata
2. on terve / paikat ei krakaa
3. on tavoitteita
4. saa tuloksia aikaan / näkee kehityksen
5. on huippu valmentaja ;)

Vaihdeltiin tuossa muutama päivä sitten viestejä ystäväni, kahden pienen lapsen äidin, kanssa ja hän kertoi ihaillen seuraavansa urheilupäivityksiäni, kun hänellä itsellään on nyt urheiluaika kortilla. Viesti sai ajatukseni harhailemaan motivaatiolistan kohtaan yksi. On helppo olla motivoitunut, kun on aikaa. Nykyinen elämäntilanne mahdollistaa tällaisen treenirytmin, mutta tilanteet muuttuvat ja olen 100% varma, ettei tällainen elämä tule jatkumaan loputtomiin. Silloin koittaa uusi aika. Uudet kujeet. That's life.

Listan kakkonen on aika selvä nakki. Muiden haasteita vierestä seuranneena voin vain todeta kuinka onnekas olen, kun olen viime vuoden selkäkipuja lukuunottamatta selvinnyt ilman vammoja ja loukkaantumisia. Toki välillä on ihmeellisiä naksumisia, vähän olkapää- ja polvivaivoja, mutta treenejä ne eivät ole estäneet.

Kolmonen ja nelonen ovat ehkä niitä yleisimmin viitattuja motivaationlähteitä. Tulosten saavuttaminen tietysti itsestäänselvä, mutta tavoitteiden osuutta jouduin taas itselle vähän avamaan. Kun sain ensimmäisen ammattilaisen tekemän saliohjelman kolme vuotta sitten, asetin tavoitteeksi yhden leuanvedon. Ei mitään muistikuvaa, mistä sen tempaisin. Ja kuuden leuanvedon tavoite tuli ihan vain siitä, että halusin kiusallani pistää firmamme IT-päällikköä paremmaksi :D. Pystypunnerrus ja yhden käden punnerrustavoitteet löytyivät googlettamalla. Mutta ei minulla mitään "oikeaa" syytä ole treenata.

Tai no ehkä sittenkin on. Mutta sekin on muotoutunut vasta ihan viime aikoina. Hyvä kunto mahdollistaa elämässä niin paljon. Jaksan ongelmitta kantaa kauppakassit kotiin. Jos mies tarvitsee autoa, voin hyvin pyöräillä omiin menoihin. Jaksan ulkomailla kierrellä nähtävyyksiä. Ja mökkityömaalla auttaa rakennuspuuhissa. Ehkäpä luustonikin tässä vahvistuu ja osteoporoosin riski pienenee. Tasapainoni paranee ja ehkäpä siten vältyn vakavilta kaatumisilta. Jospa saan tästä avaimia terveempään, hyväkuntoisempaan ja vahvempaan aikuisuuteen ja vanhuuteen. Aina ei ole pakko vetää täysillä, mutta ei ne kerran opitut hyvät tavatkaan niin helpolla unohdu :).

Asiat on liian mukavasti

Mistä tietää, että elämässä menee (liian) hyvin? - Työkaveri ehdottaa autokolaria.

Makaaberiin lopputulokseen päätynyt keskustelu lähti liikkeelle työkaverin yksinkertaisesta kysymyksestä: Kuinka menee?, johon vastasin (tapani mukaan) totuudenmukaisesti: On jotenkin levoton olo. Tätä jo valmiiksi epämääräistä toteamusta oli tietysti täydennettävä vielä epämääräisemmällä selityksellä siitä, kuinka asiat ovat kaikinpuolin hyvin, mutten silti oikein tiedä miten päin pitäis olla ja mitä tehdä.

Tiedättekö sen tunteen elämän turbulenssin jälkeen, kun kaikki palikat ovat viimein loksahtaneet paikoilleen, tuuli tyyntynyt ja olisi aika(a) nauttia elämästä, mutta sydänalan valtaa epämääräinen levottomuus? Työssä suoriudutaan, urheillessa suoritetaan, viikonloppuna pitäisi suorittaa > elämä onkin yhtä suorittamista. Enkä käytä suorittaa-verbiä velvollisuusmielessä vaan sitä, että elämä on yhtäkkiä yhtä puuroa. Päivät, viikot ja kuukaudet vierivät työ-urheilu-koti-puurossa pyörien. Kun viikonloppu ei olekaan täynnä ohjelmaa, on niiiin tylsää. Kun töissä kaikki menee tasaisen hyvin, täytyy jotain olla vialla (tai vähintään tyyntä myrskyn edellä). Päivät seuraavat toistensa kaltaisina, mikä saa aivot hakemaan edes jotain ärsykettä.

Ensin tuli järjetön tarve shoppailla. Ihan mitä vain. Lomamatka, takki, housut, kännykän suojakuori, urheiluvaatteita. Mitä vain! Illat menivät verkkokaupoissa ja matkatoimistojen sivuilla surffatessa. No, itsehillintäni on hyvä ja päädyin ostamaan vain farkut. Sitten keksin haluavani lisää tatuointeja (tässä mielentilassa erityisen hyvä idea!). Kävin jo studiollakin, mutta jäin onneksi vielä harkitsemaan. Eilen illalla sain päähänpiston, että hartaasti kasvattamani tukka saa nyt luvan lähteä. Varasin kampaajalta seuraavan kalenteriin sopivan ajan. Huomisaamulle. Great. Ärsykkeitä! Jotain ärsykettä! Tänne! Heti!

Absoluuttista nollapistettä lainatakseni:

Asiat on liian mukavasti

Nyt täytyy pilata kaikki

Muistan lukeneeni aiheesta melko vasta jostain osuvasti kirjoitetusta kolumnista, jossa samaa asiaa pohdittiin parisuhteen näkökulmasta. Kun elämästä tulee "tylsää", on ihmisillä taipumus ravistella pakkaa, että taas "tuntuisi" joltain (autokolari taitaa kuitenkin olla vähän overkill). Realiteetti kuitenkin lienee, ettei kukaan jaksa tai pysty elämään jatkuvassa turbulenssissa, joten tyyntäkin on opittava sietämään. Eikä vain sietämään, vaan nauttimaan! Täällä on harjoittelu vasta kesken, mutta onko teillä lukijat jotain viisastenkiveä, johon tukeudutte vastaavassa mielentilassa?