Makaaberiin lopputulokseen päätynyt keskustelu lähti liikkeelle työkaverin yksinkertaisesta kysymyksestä: Kuinka menee?, johon vastasin (tapani mukaan) totuudenmukaisesti: On jotenkin levoton olo. Tätä jo valmiiksi epämääräistä toteamusta oli tietysti täydennettävä vielä epämääräisemmällä selityksellä siitä, kuinka asiat ovat kaikinpuolin hyvin, mutten silti oikein tiedä miten päin pitäis olla ja mitä tehdä.
Tiedättekö sen tunteen elämän turbulenssin jälkeen, kun kaikki palikat ovat viimein loksahtaneet paikoilleen, tuuli tyyntynyt ja olisi aika(a) nauttia elämästä, mutta sydänalan valtaa epämääräinen levottomuus? Työssä suoriudutaan, urheillessa suoritetaan, viikonloppuna pitäisi suorittaa > elämä onkin yhtä suorittamista. Enkä käytä suorittaa-verbiä velvollisuusmielessä vaan sitä, että elämä on yhtäkkiä yhtä puuroa. Päivät, viikot ja kuukaudet vierivät työ-urheilu-koti-puurossa pyörien. Kun viikonloppu ei olekaan täynnä ohjelmaa, on niiiin tylsää. Kun töissä kaikki menee tasaisen hyvin, täytyy jotain olla vialla (tai vähintään tyyntä myrskyn edellä). Päivät seuraavat toistensa kaltaisina, mikä saa aivot hakemaan edes jotain ärsykettä.
Ensin tuli järjetön tarve shoppailla. Ihan mitä vain. Lomamatka, takki, housut, kännykän suojakuori, urheiluvaatteita. Mitä vain! Illat menivät verkkokaupoissa ja matkatoimistojen sivuilla surffatessa. No, itsehillintäni on hyvä ja päädyin ostamaan vain farkut. Sitten keksin haluavani lisää tatuointeja (tässä mielentilassa erityisen hyvä idea!). Kävin jo studiollakin, mutta jäin onneksi vielä harkitsemaan. Eilen illalla sain päähänpiston, että hartaasti kasvattamani tukka saa nyt luvan lähteä. Varasin kampaajalta seuraavan kalenteriin sopivan ajan. Huomisaamulle. Great. Ärsykkeitä! Jotain ärsykettä! Tänne! Heti!
Absoluuttista nollapistettä lainatakseni:
Asiat on liian mukavasti
Nyt täytyy pilata kaikki
Muistan lukeneeni aiheesta melko vasta jostain osuvasti kirjoitetusta kolumnista, jossa samaa asiaa pohdittiin parisuhteen näkökulmasta. Kun elämästä tulee "tylsää", on ihmisillä taipumus ravistella pakkaa, että taas "tuntuisi" joltain (autokolari taitaa kuitenkin olla vähän overkill). Realiteetti kuitenkin lienee, ettei kukaan jaksa tai pysty elämään jatkuvassa turbulenssissa, joten tyyntäkin on opittava sietämään. Eikä vain sietämään, vaan nauttimaan! Täällä on harjoittelu vasta kesken, mutta onko teillä lukijat jotain viisastenkiveä, johon tukeudutte vastaavassa mielentilassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti