Tammikatsaus

Apua! Mihin nämä viikot ja kuukaudet oikein vierii! Kirjoittaminen on ollut näiden kahden ja puolen kuukauden aikana monta monituista kertaa mielessä, mutta aina ajatukset ovat harhailleet muualle. Marras-joulukuussa tuli painettua pitkää työpäivää eikä töistä päässyt eroon oikein kotonakaan. Töiden ohella urheilin sen mitä jaksoin. Alkuvuoden 6krt/vk keveni 4krt/vk, joista kaksi salikertaa, yksi kiipeily ja yksi juoksu. Saatoin kuulla puhelimessa, kun valmentaja pyöritteli päätään kehottaessaan keventämään entisestään, mikäli jaksaminen ei riitä. Mutta kun urheilu on se yksi henkireikä! Vielä paskempi fiilis (anteeksi karkea kielenkäyttö) olis tullut siitä, jos olisin lyyhistynyt työpäivän päätteeksi sohvalle ja homehtunut sinne.

Joulukuun 21.pv koitti kuitenkin ansaittu loma, joka alkoi 30 tunnin matkustamisella toiselle puolelle maapalloa. Edessä oli kolme viikkoa kesää keskellä talvea - Uudessa-Seelannissa! Matkaraporttiahan olisin voinut kirjoitella jo paikan päältä, mutta en jaksanut. Ymmärrättehän? Tiedätte varmaan sen tunteen, kun haluaa heittää läppäreillä, tableteilla ja kännyköillä vesilintua ja vain nauttia hetkestä. Carpe diem. Oikein ärsytti kuinka paljon reissussa piti käyttää kännykkää navigointiin, reittisuunnitteluun, hotellien varaamiseen jne. jne. Mutta minkäs teet, kun etukäteen ei ollut varattuna muuta kuin ensimmäinen hotelli, vuokra-auto ja lauttamatkat saarelta toiselle. Noh. Sen verran paljon tuli urheiltua ja nähtyä upeita maisemia, että kirjoitan sen matkaraportin. Jos en heti. Niin vaikka sitten kesäkuussa! Ni. Ettäs tiedätte. Jääkää siis kuulolle :D.

Sen verran pitää kuitenkin paljastaa, että reissun ensimmäisenä viikonloppuna onnistuin telomaan nimettömän sormeni (the ring finger) niin pahasti, että olin monta kertaa valmis menemään paikalliselle lääkärille kuvauttamaan sen. Päädyin kuitenkin pitämään tee-se-itse lastaa ja teippausta, koska mitä muuta ne lääkäritkään olisivat voineet asialle tehdä? Sormi jatkoi kipuilua koko reissun ajan. Ja reissun jälkeen. Joten tammikuussa kävin työterveyslääkärillä kuvauttamassa sen. Murtumaa ei kuulemma ollut, eli nivelsiteet menny vaan pahasti. Hoitona lastan sijaan käyttöä kivun sallimissa rajoissa. Nyt accidentista on kohta kuusi viikkoa, eikä sormen liikkuvuus ole lähelläkään normaalia. Puhumattakaan siitä, että sormukset mahtuisivat siihen. Turvotusta, kipua ja liikerajoituksia on siis varmasti vielä pitkään, mutta viime viikolla pääsin onneksi jo salille ja mavet sun muut onnistuu vetoremmin turvin onneksi ihan hyvin.

Maanantaina soiteltiin taas valmentajan kanssa kuulumisia ja mietittiin tavoitteita tälle keväälle/vuodelle. Harhauduin siinä sitten puhumaan Bodom Trail runista (5.5.) ja pakkohan sinne 12km:n osuudelle oli laittaa ilmo sisään. Myös Lappee-Jukolaan (18.-19.6.) on jo meidän joukkue ilmoitettu, eli tänä keväänä ja kesänä juostaan pääasiassa metsässä :). Voimatreeni on edelleen lähellä sydäntä ja se käsilläseisontapunnerrus menee vielä jossain välissä. Lisäksi ruvetaan laittamaan pökköä pesään maastavetoihin ja penkkipunnerruksiin tavoitteena 2,5*kehonpaino mavessa ja 1*kehonpaino penkissä. Saa nähdä miten käy ;).

Ai niin! Ja tämä neiti on myös parantunut syksyn anemiasta! Hemoglobiini tammikuussa 143. Wohoo!

I'm screwed...

#runningsucks #notmycupoftea #whyevenbother #slowasasnail ja mitä näitä nyt on.

Oliskohan nyt hyvä aika palautella mieleen se seikka, että reipas kaksi vuotta sitten vannoin etten enää ikinä lähde puolimaratonille. Ja se syy? Juoksu ei ole minua varten. Minä en ole juoksija. Ei. En ole. Kaikki eivät vain ole. Tiedän. Olen urheilullinen. Käyn salilla, juoksen, pyöräilen hullun tuhannen kilometrin kesälomareissun, kiipeilen, rullaluistelen, hiihdän, jne. jne. Mutta ei. Juoksu ei ole mun juttu.

Kesälomareissun rasittaman polven parannuttua on syksy hipsuteltu ja vähän spurttailtu PK-kunnon parantumisen toivossa. Ja onhan ne keskisykkeet suhteessa vauhtiin vähitellen laskeneet. Mutta ei riitävästi. Nauroin partaani, kun valmentajan sanoi, että puolimaratonin alkupuoliskon voisi sitten juosta n.150bpm keskisykkeellä. Älä unta näe! Jos hän on kerta asettanut tavoiteajaksi 1:50:00, niin siihen päästään keskisykkeellä 179 :D.

Vähän tuntumaa tässä on tämän vuoden juoksukuntoon saatu, ja onnekseni voin todeta, että parannusta kahden vuoden takaiseen on tullut ihan kohtalaisesti. Hilpaisin tuossa esimerkiksi yhden keskipitkän lenkin vauhdilla 6'32 min/km keskisykkeen ollessa 160bpm, ja jos sitä vertaa edelliseen puolimaratoniin, niin jonkinmoista kehitystä on tapahtunut.

Matka: 21km
Aika: 2:18:12
Vauhti: 6'27
Keskisyke: 180 (!)
Nopein kilometri: 6’05

No joo. Tänään sit viimeisiä tempojuoksuja ennen ensi viikon koitosta ja 6km tuli hikihatussa pingottua 5'41 min/km keskarilla ja 175bpm sykkeellä... Tuolla vauhdilla saa just hätinä sen 2h:n suorituksen puoliskalla. Mistäköhän taikurinhatusta sen viimeisen 10min muka saa pois. Blaah. Voisko joku lähtä juoksemaan Espoon Rantamaratonin mun puolesta? Anyone?

Kahdeksan! ...ja vähän muutakin

Ai mitä? No leuanvetoa! 

Ja puhdasta sellaista. No okei, vähän nytkytin kropalla vauhtia parissa viimeisessä, mutta kun leuka nousi joka kerta tangon yli, niin kyllähän se lasketaan, eikö lasketakin? Niin ja huomiona, että tällä kertaa käsky kävi tehdä leuanvedot vastaotteella, joten eipä se vastaote niin kovin paljon myötäotetta heikompi olekaan :). Ja mikä positiivista, mun rimakauhu alkaa viimein taittua! Jippii! Olen ehkä maininnutkin, että mulla oli pitkään lähes kirjaimellinen rimakauhu, kun aina leuanvetotangon nähdessä iski epätoivo ja epäusko omaan tekemiseen. Nyt kun ensimmäiset 5-6 leuanvetoa menee helposti, niin sitä alkaa uskoa, että ehkä se pari enemmänkin vielä menee ;).

Ja tämän saavutuksen kunniaksi alla ensimmäinen salipose.

Okei, en osaa _oikeasti_ poseerata (kuten ehkä asiaan perehtyneet huomaavat), mutta eiköhän tuosta käy hyvin ilmi, että jotain tuolla selkäosastolla on tämän kevään aikana tapahtunut :D. Olen viime aikoina lähinnä ihmetellyt kainaloiden alta omituisesti levenevää selkää ja tämän kuvan ottamisen jälkeen rupesin toden teolla epäilemään, että mahtuukohan kesän juhlamekko enää päälle... (Naiset! *silmienpyöritys*)

Ja mekosta, ja kesästä, puheenollen. Äidin mielestä lihaksikas nainen ei ole naisellinen.

Se sai minut taas miettimään, että miksi treenaan miten treenaan. Fitneksen ollessa nyt oih! niin muodikasta, olen itse vierastanut ko. sanan käyttöä. Vaikka monet ovat hyvin kirjoittaneet (tässä wikipediaa siteeraten), että (physical) fitness on "a general state of good health, usually as a result of exercise and nutrition", niin silti nykypäivänä fitness yhdistetään lähes aina fitness-urheiluun ja sitä minä en ole tai tavoittele. Treenaan tavoitteellisesti, mutta en yritä järjestelmällisesti kasvattaa lihaksista tietyn kokoisia tai tietyn muotoisia. En myöskään diettaa vaikka vähähiilihydraattista tulikin kokeiltua. Nyt on kuitenkin urheilumäärät sitä luokkaa, että voin käytännössä syödä mitä vain (ja melkein pakko), että saan riittävästi energiaa. Eikä se paino silti nouse! (Jep, olen omituinen. Paino saisi mun tapauksessa ennemmin nousta kuin laskea...)

Niin, miksi treenaan? No mut hei, onhan se ihan törkeen hienoa ylittää itsensä ja saavuttaa asettamansa tavoitteet! Hyvä olo, jaksaminen, muuttunut ulkonäkö, jne. ovat kaikki vain sivutuotteita :).

Jotain motivaatioista ja tavoitteista

Meillä oli valkun kanssa face-to-face tapaaminen kuukausi sitten, jonka jälkeen sähköpostiin kilahti seuraava viesti:

"Kiitos vielä tämänpäiväisestä! Olispa kaikilla asiakkailla yhtä paljon motivaatiota kuin teikäläisellä - myy yks pullollinen...? :)"

Viesti sai minut miettimään, että mistä se treenimotivaatio oikeastaan kumpuaa? Mikä on se "driving force"? Tai ei varmaan voi edes puhua mistään ajavasta voimasta, koska en ole tämän kevään aikana tehnyt yhtään treeniä väkipakolla. No okei, muutaman kerran on raskaan työpäivän päätteeksi ollut vähän plaah-fiilis, mutta niin se innostus ja voima on sitten salilla löytynyt. Mutta se motivaatio. Muotoilin valkulle seuraavan vastauksen ja mitä useammin olen listaa katsonut, sitä oikeammalta se tuntuu. Ja ehkä yllättävää kyllä, asioiden lisäksi myös niiden järjestys.

On helppo olla motivoitunut, kun

1. on aikaa treenata
2. on terve / paikat ei krakaa
3. on tavoitteita
4. saa tuloksia aikaan / näkee kehityksen
5. on huippu valmentaja ;)

Vaihdeltiin tuossa muutama päivä sitten viestejä ystäväni, kahden pienen lapsen äidin, kanssa ja hän kertoi ihaillen seuraavansa urheilupäivityksiäni, kun hänellä itsellään on nyt urheiluaika kortilla. Viesti sai ajatukseni harhailemaan motivaatiolistan kohtaan yksi. On helppo olla motivoitunut, kun on aikaa. Nykyinen elämäntilanne mahdollistaa tällaisen treenirytmin, mutta tilanteet muuttuvat ja olen 100% varma, ettei tällainen elämä tule jatkumaan loputtomiin. Silloin koittaa uusi aika. Uudet kujeet. That's life.

Listan kakkonen on aika selvä nakki. Muiden haasteita vierestä seuranneena voin vain todeta kuinka onnekas olen, kun olen viime vuoden selkäkipuja lukuunottamatta selvinnyt ilman vammoja ja loukkaantumisia. Toki välillä on ihmeellisiä naksumisia, vähän olkapää- ja polvivaivoja, mutta treenejä ne eivät ole estäneet.

Kolmonen ja nelonen ovat ehkä niitä yleisimmin viitattuja motivaationlähteitä. Tulosten saavuttaminen tietysti itsestäänselvä, mutta tavoitteiden osuutta jouduin taas itselle vähän avamaan. Kun sain ensimmäisen ammattilaisen tekemän saliohjelman kolme vuotta sitten, asetin tavoitteeksi yhden leuanvedon. Ei mitään muistikuvaa, mistä sen tempaisin. Ja kuuden leuanvedon tavoite tuli ihan vain siitä, että halusin kiusallani pistää firmamme IT-päällikköä paremmaksi :D. Pystypunnerrus ja yhden käden punnerrustavoitteet löytyivät googlettamalla. Mutta ei minulla mitään "oikeaa" syytä ole treenata.

Tai no ehkä sittenkin on. Mutta sekin on muotoutunut vasta ihan viime aikoina. Hyvä kunto mahdollistaa elämässä niin paljon. Jaksan ongelmitta kantaa kauppakassit kotiin. Jos mies tarvitsee autoa, voin hyvin pyöräillä omiin menoihin. Jaksan ulkomailla kierrellä nähtävyyksiä. Ja mökkityömaalla auttaa rakennuspuuhissa. Ehkäpä luustonikin tässä vahvistuu ja osteoporoosin riski pienenee. Tasapainoni paranee ja ehkäpä siten vältyn vakavilta kaatumisilta. Jospa saan tästä avaimia terveempään, hyväkuntoisempaan ja vahvempaan aikuisuuteen ja vanhuuteen. Aina ei ole pakko vetää täysillä, mutta ei ne kerran opitut hyvät tavatkaan niin helpolla unohdu :).

Tavoitteita

Ja niin vei vielä influenssa tämän leidin sängynpohjalle ja Netflixiä kuluttamaan. Ensin tuli yskä ja siitä alle vuorokaudessa 39,2 astetta kuumetta. Korkean kuumeen lisäksi ihan törkeä lihaskipu. En muista milloin olisin ollut niin kipeä kuin viikko sitten. Onneksi flunssa oli ärhäkkä ja lyhyt, sillä pikkuisen risoi monen viikon urheilukiellon jälkeen päästä viimein urheilemaan ja siitä neljän päivän päästä olla taas kipeänä.

Nyt alkaa kroppa olla kuitenkin valmis rääkkiin. Uuden PT:n kanssa tehty kevään saliohjelma ja yhteiset treenit odottavat. Salmisaaren kiipeilyareenalle on tullut paljon uusia reittejä. Pyöräteitä on jo putsattu hiekoista.

Tämän kevään ohjelmassa kuntosalia 2krt/vk, PT-treeni joka toinen viikko, kiipeilyä 1-2krt/vk, työmatka- ja vähän muutakin pyöräilyä (jos viitsisi sen maantiepyörän laittaa), lenkkeilyä ja sauvakävelyä kun ei muuta jaksa ja ehkä sitä voisi Elixian ryhmäliikuntatunneillakin välillä pyörähtää. Tavoitteena edelleen se 6 leukaa ja käsinseisontapunnerruksia. Yhden käden punnerrukset menevät kyllä varmasti, kunhan tässä taas pääsee vauhtiin ;). Kiipeilyssä tavoitteena ensimmäinen 6c ja 6c+ ilman taukoja.

Tulevina viikkoina saan lisäksi viihdykettä uuden kodin pintaremontista ja sisustamisesta. Jää nähtäväksi miten aika riittää kaikkeen.