Tammikatsaus

Apua! Mihin nämä viikot ja kuukaudet oikein vierii! Kirjoittaminen on ollut näiden kahden ja puolen kuukauden aikana monta monituista kertaa mielessä, mutta aina ajatukset ovat harhailleet muualle. Marras-joulukuussa tuli painettua pitkää työpäivää eikä töistä päässyt eroon oikein kotonakaan. Töiden ohella urheilin sen mitä jaksoin. Alkuvuoden 6krt/vk keveni 4krt/vk, joista kaksi salikertaa, yksi kiipeily ja yksi juoksu. Saatoin kuulla puhelimessa, kun valmentaja pyöritteli päätään kehottaessaan keventämään entisestään, mikäli jaksaminen ei riitä. Mutta kun urheilu on se yksi henkireikä! Vielä paskempi fiilis (anteeksi karkea kielenkäyttö) olis tullut siitä, jos olisin lyyhistynyt työpäivän päätteeksi sohvalle ja homehtunut sinne.

Joulukuun 21.pv koitti kuitenkin ansaittu loma, joka alkoi 30 tunnin matkustamisella toiselle puolelle maapalloa. Edessä oli kolme viikkoa kesää keskellä talvea - Uudessa-Seelannissa! Matkaraporttiahan olisin voinut kirjoitella jo paikan päältä, mutta en jaksanut. Ymmärrättehän? Tiedätte varmaan sen tunteen, kun haluaa heittää läppäreillä, tableteilla ja kännyköillä vesilintua ja vain nauttia hetkestä. Carpe diem. Oikein ärsytti kuinka paljon reissussa piti käyttää kännykkää navigointiin, reittisuunnitteluun, hotellien varaamiseen jne. jne. Mutta minkäs teet, kun etukäteen ei ollut varattuna muuta kuin ensimmäinen hotelli, vuokra-auto ja lauttamatkat saarelta toiselle. Noh. Sen verran paljon tuli urheiltua ja nähtyä upeita maisemia, että kirjoitan sen matkaraportin. Jos en heti. Niin vaikka sitten kesäkuussa! Ni. Ettäs tiedätte. Jääkää siis kuulolle :D.

Sen verran pitää kuitenkin paljastaa, että reissun ensimmäisenä viikonloppuna onnistuin telomaan nimettömän sormeni (the ring finger) niin pahasti, että olin monta kertaa valmis menemään paikalliselle lääkärille kuvauttamaan sen. Päädyin kuitenkin pitämään tee-se-itse lastaa ja teippausta, koska mitä muuta ne lääkäritkään olisivat voineet asialle tehdä? Sormi jatkoi kipuilua koko reissun ajan. Ja reissun jälkeen. Joten tammikuussa kävin työterveyslääkärillä kuvauttamassa sen. Murtumaa ei kuulemma ollut, eli nivelsiteet menny vaan pahasti. Hoitona lastan sijaan käyttöä kivun sallimissa rajoissa. Nyt accidentista on kohta kuusi viikkoa, eikä sormen liikkuvuus ole lähelläkään normaalia. Puhumattakaan siitä, että sormukset mahtuisivat siihen. Turvotusta, kipua ja liikerajoituksia on siis varmasti vielä pitkään, mutta viime viikolla pääsin onneksi jo salille ja mavet sun muut onnistuu vetoremmin turvin onneksi ihan hyvin.

Maanantaina soiteltiin taas valmentajan kanssa kuulumisia ja mietittiin tavoitteita tälle keväälle/vuodelle. Harhauduin siinä sitten puhumaan Bodom Trail runista (5.5.) ja pakkohan sinne 12km:n osuudelle oli laittaa ilmo sisään. Myös Lappee-Jukolaan (18.-19.6.) on jo meidän joukkue ilmoitettu, eli tänä keväänä ja kesänä juostaan pääasiassa metsässä :). Voimatreeni on edelleen lähellä sydäntä ja se käsilläseisontapunnerrus menee vielä jossain välissä. Lisäksi ruvetaan laittamaan pökköä pesään maastavetoihin ja penkkipunnerruksiin tavoitteena 2,5*kehonpaino mavessa ja 1*kehonpaino penkissä. Saa nähdä miten käy ;).

Ai niin! Ja tämä neiti on myös parantunut syksyn anemiasta! Hemoglobiini tammikuussa 143. Wohoo!

Elämäni toinen Jukola

Jukola-joukkueen kasaaminen oli tänä vuonna täynnä jännitystä eritasoisten vammautumisten, leikkausten, onnettomuuksien ja muiden menojen takia. Minäkin lupauduin alunperin Jukolan lisäksi myös Venloihin, mutta perjantaille sattuneet pippalot ja lauantain myöhäisempi saapuminen kisapaikalle muutti omatkin suunnitelmat vielä suht. viime metreillä. 

Jukolan osuuksista heitettiin työkaverin kanssa kolikkoa ja minulle lankesi edellisvuoden tapaan aamuyön nelososuus, joka myös tällä kertaa oli osuuksista lyhin. No, sattumien summana minulle tarjoutui kuitenkin mahdollisuus vaihtaa osuuteni viidenteen ja vaikka se olikin 0,5km pidempi, tartuin siihen mielelläni. Tarkoittihan se pidempiä yöunia :). Viime vuodesta poiketen unta saikin palloon huomattavasti enemmän, sillä pehkuihin painuttiin jo puolenyön aikaan ja sade herätteli puoli seitsemän kieppeillä.

Jännittävin osuus edellisvuoden tapaan oli aikaisempien osuuksien suoriutuminen ja oman startin ajoittuminen. Vähän siinä nukkumaan mennessä mietin, että niinköhän se klo. 7 herätys on liian myöhään, mutta turhaan. Yövuorolaiset käyttivät omiin osuuksiinsa 3-4,5h, joten yhteislähdössä olikin sitten joukkueen 4., 5., 6. ja 7. osuuksien juoksijat. Ei siis kauhean vahva suoritus :D.

Pitkä alku asfaltilla ennen K-pisteelle saapumista oli vähän poikkeuksellinen ja nastareilla vähän ärsyttävä, mutta samalla nopea. Muita 5. osuuden juoksijoita oli yhteislähdössä sen verran paljon, että lopulta itsenäistä suunnistusta tuli 8,6km reitillä melko vähän. Suurin osa matkasta meni parin osaavan suunnistajamiehen peesissä, joten suunnistamisen sijaan sain keskittyä maastojuoksuun :). Otin kyllä joka rastilta suunnan seuraavalle rastille uudella peukalokompassilla (Mahtava keksintö!) ja olin rastivälit pääasiassa kartalla, mutta sen verran pahoissa paikoissa nuo rastipisteet tällä kertaa olivat, että yksin niitä olisi saanut etsiä melko paljon kauemmin. Hatunnosto siis meidän yöllisille suunnistajille, jotka kertomustensa mukaan olivat metsässä pääasissa yksin! Yyyh kuinka pelottava ajatus!

Uusi peukalokompassi Louna-Jukolan kartalla (kuva lavastettu)

Näin jälkikäteen ajatellen juoksusuoritus oli hyvä, sijoitus omalla osuudella 843/1605 (viime vuonna 1315/1504), mutta suunnistaa olisin kyllä voinut enemmän. Viime vuonna uskalsin tehdä huomattavasti rohkeammin omia reittivalintoja, enkä peesiä juuri käyttänyt. Tällä kertaa erityisesti rastiväleille 7-14 löytyi sen verran hyvä ja nopea peesi, ettei sitä voinut olla käyttämättä. Toisaalta, yleisfiiliksenä suorituksen jälkeen jäi vähän tyhjä olo. Entä jos olisin tehnyt vain oman suorituksen? Olisinko sitten pärjännyt?

Kuvakaappaus suorituksestani Jukolan RouteGadgetista

Nyt voi ehkä puhua jo suunnistusjoukkueesta, kun olimme samalla ydinporukalla jo kolmatta kertaa Jukolassa. Etenkin, kun tänä vuonna olimme varustautuneet oikein tiimipaidoilla ja Jukolan lisäksi saimme ensimmäistä kertaa joukkueen myös Venloihin! Itse olin ensimmäistä kertaa mukana viime vuonna, jolloin jäi kauhea nälkä lähteä mukaan myös uudelleen. Nyt olen varma, ettei nämä tule jäämään viimeisiksi kerroiksi ;).

Elämäni ensimmäinen Jukola

Eilen koitti se suuri päivä, kun pakkasimme kimpsumme Volvoon, nappasimme kaverimme kyytiin ja lähdimme ajamaan kohti Kuopio-Jukolaa Vehmersalmella. Ei käy kieltäminen etteikö siinä ajaessa ollut vähän perhosia vatsassa, kun mietin, että siellä sitä nyt pitäisi "yksin" vetää metsässä 7,6km ennen kuutta aamulla (ehkä olen jo maininnutkin, etten todellakaan ole mikään aamu-urheilija).

Perille saapuessa teltat pystyyn, nakit ja muusi tulille (ja napaan) ja niin piti jo ensimmäisen meistä suunnata kohti lähtöpaikkaa. Olihan se kyllä hieno näky, kun 1500 suunnistajaa sytytti otsalamppunsa ja lähti laukauksesta liikkeelle armeijan ylilennon saattelemana!

Siinä iltapuhteilla laskeskelimme, että minun vuoro koittaisi aikaisintaan viiden aikaan aamulla, joten ensimmäinen herätys olikin 4:15, n. kolmen tunnin unien jälkeen. Tulospalvelu kuitenkin kertoi, että vasta toinen osuus oli saapumassa maaliin ja minulla olisi vielä parisen tuntia aikaa. Eipä se uni kuitenkaan enää maistunut ja jäin seuraamaan kisan etenemistä kännykällä.

Puoli kuuden aikaan nousin ylös, söin aamiaisen ja vaihdoin vaatteet. Kun kolmososuudella näytti kestävän, vetäydyin takaisin makuupussin lämpöön ja makoilin ja kuuntelin kuulutuksia, kun kisan voittajat saapuivat maaliin ennen seitsemää (Ja minä en ollut vielä päässyt edes aloittamaan joukkueemme nelososuutta!). Seitsemän jälkeen en enää malttanut olla aloillani vaan lähdin kohti lähtöpaikkaa.

Vähän ennen kahdeksaa pääsin viimein aloittamaan oman osuuteni ja olihan se melkoista matkantekoa. Korkeuserot olivat huimat ja paikoin oli pakko ottaa neliveto käyttöön (onneksi oli piikkarit!). Vastapainoksi saikin sitten uida soissa ja ojissa puolta reittä myöden. Kun rastilta sai suunnan seuraavalle, oli matkanteko suht. helppoa edellisten suunistajien tekemien polkujen ansiosta. Ainoastaan kolmesti (18:sta) menin reilusti ohi tai sivuun rastista ja muuten paukutin menemään sen mitä jaloista lähti ja vaikeassa maastossa uskalsi. Sen verran kuitenkin parissa kohdassa hidastin, että sain opastettua eksyneitä kanssasuunnistajia oikealle tielle.

Kaiken kaikkiaan matkaan meni 2h3min eli vain muutaman minuutin yli tavoitteeni. Eihän se hääppöinen suoritus tietysti ole, kun tarkistin, että olin omalla osuudella 200 viimeisen joukossa :D, mutta olin ja olen kuitenkin pirun tyytyväinen! Jukolan ensikertalainen, alle 20 kerran suunnistuskokemuksella, 3h yöunilla, kahden tunnin aamu-urheilu ei olisi paremmin voinut mennä!

Yhteenvetona: Oli huippua! Koska seuraavan kerran?!