En ole partiolainen. En ole suunnistaja. En ole maastojuoksija. En edes juoksija. Suuntavaisto on mitä on. No, kartan kanssa kohtalainen. Kaupungissa. Ruutukaava-alueella.
En siis todellakaan tiedä, miksi lupauduin lähtemään tänä vuonna Kuopio-Jukolaan. Suunnistamaan. Metsään. Mahdollisesti yöllä. Tai vähintään aamuyöstä. Hullu. Vielä kun meidän tiimin organisaattori aloitti facebookin viestiketjun rempseästi "Vajaa kuukausi aikaa treenailla!", meikällä meni luu kurkkuun. Siis al-le kuu-kau-si. glup.
Kävin viime syksynä neljä kertaa suunnistamassa. Jokaikinen kerta käytännössä kaverin kädestä kiinnipitäen. Näitä edeltävä kerta taisi olla joskus ala-asteella, jolloin polun varrella olleet rastit olivat jalkapallomaalin kokoisia. Ja nyt pitäisi muutamassa viikossa sisäistää tämän jalon lajin salat niin, että pärjään metsässä _yksin_ (16 000 muun suunnistajan kanssa) enkä jää harhailemaan ja lopulta itkemään yksin kuusen juurelle jonnekin Kuopion synkkien metsien syövereihin.
Jep jep.
Yllä mainittujen havaintojen kannustamana lähdin sitten tänään flunssaa ja vesisadetta uhmaten Puolarmaarin metsään sekoilemaan ja harjoittelemaan, että miten sitä karttaa nyt luettiinkaan ja kuinka se kompassi oikein toimi. Ensi viikolla uudestaan. Ja sitä seuraavalla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti