Juuri kun ajattelin, että tästä se lähtee, uusi treenikausi pitkän velttoilun jälkeen, ajat varattu uuden PT:n kanssa, salitreenifiiliskin jo päällä. Ja sitten loukkaan jalkani. Ja saan flunssan. Töks. Vuodelepo (lähes).
Firman pikkujouluissa köyden polttamat haavat eivät sitten olleetkaan ihan mikään pikkujuttu. Nilkan haava lähti heti arpeutumaan ja ajattelin, että se on kunnossa. Jalkapöydän haava märki ja märki. Maanantaina nilkan haava aukesi, tiistaina se oli tulehtunut. Jouduin menemään lääkäriin, joka määräsi bakteeriviljelyyn, antibioottikuurille ja sairaanhoitajan hoiviin.
Sairaanhoitaja on nyt kolmesti hoitanut haavoja, minä saman verran. Mikä siinä muuten on, että sairaalassa tehdyt operaatiot tuntuvat paljon pahemmilta kuin muut? Tatuoinnin ottaminen oli pikku juttu siihen verrattuna, että hoitaja raaputtaa kahdesta 1,5*4cm haavasta katteet pois _puudutettuna_?! Meinasin pyörtyä ensimmäisellä kerralla (heikko pää, tiedän). Muutuin kuulemma valkoiseksi, vaikken kyllä tiedä miten tästä enää valkoisemmaksi voi muuttua.
Nyt, yli viikon jälkeen haavat ovat terveen näköiset, tosin auki, keinoihon alla. Ja se sattuu. Perkeleesti. Oikeasti. Vähänkään painetta jalalle saa naamani vääntymään irvistykseen. Voin kuvitella, että oikeista, laajoista palovammoista parantuvien tuska on varmasti välillä lähes sietämätön. Mumma, I feel your pain when you burned your back and shoulders :(...
Olo alkaa olla levoton. En muista milloin olisin ollut viikon aloillaan, muutaman päivän lähes kokonaan vuodepotilaana. Mieli harhailee. Kroppa tuntuu löysältä ja voimattomalta. Onneksi haavat ovat jo lähteneet umpeutumaan. Ehkä ensii viikolla pääsen taas liikkeelle. Tänään on tyydyttävä kevyeen kävelylenkkiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti