Yllytyshullu

Mulla on tapana innostua asioista. Välillä ehkä vähän liikaakin. Etenkin uusista urheilulajeista. Ja niihin liittyvästä varustelusta. Etenkin siitä varustelusta. Sisälläni asuu pieni insinööri (*tinkering*). Vaan ehkä se on parempi, että kiihdyn nollasta sataan kiipeilyharrastuksen tai salitreenin takia, kuin vedän hirveät kilarit väärin täytetystä astianpesukoneesta. Eiks je?

Ai mitäkö olen nyt keksinyt? No paljasjalkajuoksun tietenkin! Tai eihän se tälläkään kertaa ollut minun oma idea, vaan mies on pallotellut minulle ajatusta satunnaisesti jo jonkin aikaa. Hän on itse juossut joskus feelmaxeilla ja meidän ystävä on vannoutunut paljasjalkajuoksija, joka on vienyt homman ihan avojalkajuoksun tasolle (uuuuh, auts).

Kaikkine näine selkä- ja pakaravaivoineni olen ruvennut ajattelemaan, että ehkäpä luonnollisuus olisi valttia. Ehkä. Tai sitten saan vain pahempaa tuhoa aikaan. No. Ostin matalat, ohutpohjaiset salikengät. Ostin matalakantaiset nahkasaappaat (nm. entinen vannoutunut korkokenkäilijä). Ostin tennarit (omg! what's happening to me!). Ja nyt siis *rummunpärinää* tilasin fivefingersin paljasjalkajuoksukengät!

Vibram FiveFingers Speed XC

Jep. Onhan ne aika speden näköiset. Ja hetkinen. Enhän mä oikeasti edes tykkää kauheasti juoksemisesta. Ihan hirveesti. Tai no, ehkä vähän. Ihan vähän. Ja kuka oikeasti kuvittelee, et mun kärsivällisyys riittää uuden juoksutekniikan opetteluun? Näillä saa kuulemma kävellenkin jo paikat rikki. Ja juoksukin pitää aloittaa max. 5-10 minuutin pätkistä. Ugh. Mihinköhän soppaan taas lusikkani työnsin...